Tuntuu, että kesä saapui meille tänä vuonna ihan yhdessä yössä. Lumien sulamisesta koivun lehtien puhkeamiseen oli hyvin lyhyt aikajänne. Tätä ajan nopeaa kulkua ja työssä muutoksien vauhdikasta etenemistä olemme saaneet hämmästellä myös ohjattavien ryhmieni kanssa. Toisille kevät on tarkoittanut unelmien ja tavoitteiden saavuttamisen konkretisoitumista. Toisille työarjessa näkymä muuttuukin epävarmemmaksi ja utuiseksi. Miksi meillä kaikilla ei voisi olla samanlaiset mahdollisuudet olla tyytyväinen siihen, miten talven pitkä taival voisi tässä kohtaa näyttäytyä kepeytenä ja puhkeavan kasvin vihreän sävyn kaltaisena toiveikkuutena?
Aasinsiltana aionkin kuljettaa sinua tarinaan kasvien kasvattamisesta. Eräs asiakkaani kummasteli, että hän oli ensimmäistä kertaa ajatellut kasvattaa kesäkukat itse, mutta ohjeista huolimatta se ei ollut onnistunut. Hän oli istuttanut siemenet ohjeiden mukaan, suojannut sekä huolehtinut riittävästä kosteudesta. Kukkien sijaan mullasta pilkistikin sieniä. Hän kertoi pohdinnan tuloksena tulleensa siihen tulokseen, että syyn täytyi olla mullassa. Sillä nimittäin on väliä, että maaperä on sopiva juuri sille kasville ja kasvustolle, jota on toiveissa saada kasvamaan.
Tämä kasvualusta on mielestäni erinomainen metafora myös siihen, miksi työelämässä saamme välillä satoa, jota emme välttämättä ole toivoneet. Uudistuksia tehdään yleensä paremman arjen toivossa, johtajat miettivät, miten voisi antaa parastaan mahdollistaessaan tiimin toimivuuden. Hyvistä aikeista huolimatta lopputulos joskus yllättää, voi syntyä sieniä kukkien sijaan. Mielenkiintoista sekä samalla merkittävää onkin se, ryhdymmekö sinnikkäästi poistamaan sieniä, yritämmekö muuttaa kukkien siemeniä vai kohennammeko kasvualustaa paremmaksi. Sama mielestäni toimii työelämässä.
Saan omassa roolissani asiakasorganisaatioissa tutustua ohjattavan tiimin jäseniin. Poikkeuksetta jokainen kerta huomaan ajattelevani, että “wau, miten kyvykäitä ja taitavia tiimiläiset ovatkaan”. Heiltä saa usein merkittävää tietoa sellaisista näkökulmista, mitä ei välttämättä tule huomattua johtamisen näkökulmasta. Lähiesihenkilön rooli on siis todella tärkeä, koska hänen tulisi tuntea tiimiläisensä niin hyvin, että ymmärrys maaperän kasvumahdollisuuksista on realistinen. Käytännössä tämä kuulostaa kovin helpolle, kunnes kiire syö suunnitelmat aamupalaksi. Useat päällekkäiset projektit, liian monta tiimiä yhdellä esihenkilöllä ja johtamisessa kehittymisen esteet ovat tuttuja teemoja, kun pohditaan miksi aitoja kohtaamisia ei arjessa synny. Kohtaamiset ovat tärkeitä ja ainoa keino ymmärtää miten maaperä kasvulle saadaan ravinteikkaaksi ja reheväksi. Millä sinä aiot lannoittaa oman tiimisi kasvualustaa ravintorikkaaksi?